Sunnuntaina menin aikaisin nukkumaan, vaan hypätäkseni sängystä parin tunnin ajan milloin siivoamaan Ticon oksennusta ja milloin taas ripulia. Noin tunnin tauko ja yhdestä kolmeen sama rumpa jatkui. Kuuden pintaan heräsin siihen että Tico oksensi omaan punkkaansa ja havaitsin että koiran peräpää on pesun tarpeessa. Kahdeksalta lähdin töihin kaverin jäädessä vahtimaan koiraa. Klinikan avauduttua varasin ensimmäisen vapaan ajan minkä sain neljäksi. Ilmoitin tiedon vahdille ja käskin hänen soittamaan heti jos Ticon tila menee huonommaksi. Ei mennyt, tai niinhän me luultiin. Koirahan nukkui rauhallisena ja vaihtoi välillä paikkaansa.
Koiraa kotoa hakiessa olin pyytänyt kaverin tuomaan Ticon valmiiksi ulos, jotta pääsen suoraan eläinlääkärille. Itku pääsi kun katsoin nuutunutta koiraa, joka oli käytännössä tiedoton. Oli muuttunut tiedottomaksi varttia aikaisemmin. Lekurissa koira pöydälle ja tippaa suoneen. Suonea ei meiinannut millään löytyä, eikä vertakaan meinattu saada tarpeeksi näytettä varten. Koirasta ei löytynyt sykettä ja verenpaineet olivat käytännössä olemattomat. Tuin koiraa pysymään pystyssä, jotta tippa saatiin tippumaan. Samalla koira oksensi varoittamatta pöydälle, hetken perään ripuloi. Lohduton tulos ettei tulehdusarvot olleet koholla. Mitä ihmettä tämä on?
Tunnin nesteytyksen ja muun hoidon jälkeen Tico alkoi hieman virkoamaan. Edelleenkin käveli huojuvin askelin, mutta käveli ja otti hieman kontaktia. Ensiavun jälkeen päästiin kotiin ohjeina että jos kerrankin oksentaa niin sitten eläinsairaalan päivystykseen. Samaten jos ripuli jatkuu kaksi päivää pitempään. Huoli papasta oli kova, kun illalla rinta rinnan käytiin nukkumaan.
Tänään on Tico käynyt pikapissoilla ulkona, kakkaa ei suolessa ole. Ei ole ihmekään kun ei olla nestettä kummempaa oikein annettu. Puolilta päivin Tico meni itse oma-aloitteisesti juomaan - mikä helpotus! Pienin tervehtymisaskelin eteen päin. Illalla Tico oli jo innokas lähtemään lenkille, virkistymisen merkki tämäkin. Muuten askel on vielä kvoin huojuva ja koira on selkeästi väsähtänyt.
Hetken... hetken jo luulin menettäväni Ticon. Hetken, olin valmis sanomaan viimeiset sanat Ticolle. Hetken, joka itkisen hetken minkä tuo koira elää olen onnellinen jatkoajasta. Ja peloissani. Toistuuko tuo? Mitä tapahtuu kun antibiootit loppuvat viikon päästä? Siihen saakka nautitaan pienistä iloista ja pieniestä edistysaskeleista. Eiliseen loppui suunnitelmat bichon frise erikoisnäyttelystä. Kivahan sinne olisi ollut mennä lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen, mutta en missään nimessä stressaa vanhusta tuollaisilla mitättömyyksillä. Elä pitkään Tico!
Koska muut koirat ovat oireettomia ja koska lääkäri antoi luvan, niin menin Mörkön kanssa tänään treeneihin. Itsellä olo oli kovin kurja, kurkku oli jo valmiiksi kipeä ja paleli. Kuumetta ei kuitenkaan ollut. Siitäkin huolimatta halusin mennä näyttämään Mörkön kesäkauden kouluttajille. Tehtiin oikein mukava rata kahteen kertaan. Ensimmäisellä kierroksella Mörkö palkattiin kupilla keppien jälkeen ja toisella kierroksella kuppi oli odottamassa pujottelun jälkeisen hypyn takana. Ensimmäinen pujotteluyritys päätyi väärään sisäänmenoon. Tällaista ei ole aikaisemmin tapahtunut, mutta enpä olekaan ihan suoraa linjaa aikaisemmin ottanut. Toisella toistolla Mörkö meni putkesta tarjoamaan puomia. Kolmannella kerralla onnistunut pujottelu, kun itse maltoin rauhoittua ensin. Toisella kierroksella pujottelu meni kerrasta oikein.
Pujottelulaskuri on siis 37/46. Huomaan tekeväni hieman vaikeampia kuvioita koko ajan pujottelun kanssa. Ehkä se ei olekaan maailmaloppu vaikka tuleekin satunnaisesti epäonnistumisia harjoitusten vaikeutuessa. Varsinkin kun motivaatio ja vauhti on pysynyt hyvänä. Ei se peruspujottelunkaan hinkkaaminen kuitenkaan minnekään vie.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti