Eilen oli viikkotreenit ja treenien aiheena oli sisäiset TiistaiCup kisamme. Päivän aikana töissä oli päätä hieman kolotellut, mutta koska vaikutti olevan lihaisperäistä kipua niin hetken lepuuttamisen jälkeen päätin kuitenkin lähteä treeneihin. VIRHE, vaikka tässä vaiheessa olinkin itse hyvällä mielellä ja kaikki vaikutti olevan hyvin.
Kisarata rakennettiin ja Mörkön kanssa aloitettiin suorituksemme ajallamme. Hyppy, putki, hyppy, puomi sujuivat Mörkömäisen varmaan tyyliin ja puomilta lähetys pujotteluun tavanomaisesti. Silmänräpäys, ja Mörkö ei edes yrittänyt pujotella. Käytännössä aivan sama tilanne kuin syyskauden ensimmäisissä treeneissä syyskuussa. Otin pariin kertaan uudestaan pujotteluun lähetyksen, Mörkö meni kyllä sisään oikein mutta jätti homman siihen. Kouluttajan pyynnöstä kokeilin vielä pujottelua toisesta suunnasta, toiseksi viimeiseen väliin saakka ok mutta sitten Mörkö jätti vanhan mallin mukaisesti pujottelun kesken. Voi turhauman turhaumaa! Koita nyt tehdä "jotain kivaa" koiran kanssa loppuun kun harmistus lähes lamautti toiminnot.
Tässä kohtaa olisi pitänyt osata lähteä kotiin. Tässä vaiheessa olisi pitänyt pysähtyä miettimään tekemisiä. Tässä vaiheessa olisi pitänyt osata kuunnella omaa oloa. Tässä vaiheessa en kuitenkaan osannut tehdä mitään näistä, vaan jatkoin treeniä vuorollani. Otin aluksi kaksi pujottelua kaikilla verkoilla, sujui hyvin. Tämän jälkeen aloitettiin samaa rataa uudestaan, pujottelussa verkot ja pujottelun lopussa namikippo. Kaikki vielä hyvin. Tämän jälkeen jatkoin rataa ja koko maailma romahti. Mörkö yritti parhaansa, minäkin yritin mutta ihan muutamassa sekunnissa koko homma oli palasina. Mörkö katseli minua keskellä kenttää häntä jalkojen välissä, silmissä loisti epäluottamus. Mörkö ei suostunut tulemaan kutsusta luokse, eikä tekemään enää minun kanssa yhteisyötä (ei suostunut tekemään edes lempiestettään Ata). Istuin vain kentällä itkua pidätellen, katsoin koiraan ja kysyin kouluttajalta mitä teen ja miten näin pääsi käymään.
Kouluttaja sanoihin on nyt uskomista. Hän sanoi että tätä treeniä ei pitäisi alkaa liikaa analysoimaan, tämä oli nyt "vain" tällainen kerta ja reippaan mielin tulevaisuuteen. Harmittaa aivan älyttömästi Mörkön puolesta, pikkuinen kaveri kuitenkin on aina yrittänyt täysillä ja nyt itse sain aikaiseksi tilanteen missä suurimpana tunteena oli epäluottamus. Mörkön katse... tuollaista en halua ikinä koskaan nähdä uudestaan.
Eilinen oli kamalin päivä agilityn saralla. Eilisen treenien jälkeen pohdin ihan vakavissaan onko tässä harrastuksessa sittenkään järkeä. Eilisen jälkeen myös ymmärrän, että itselleni oli tulossa oikein klassinen migreeni, aikaisemmat migreenini ovat olleet aivan eri tyyppisiä. En tule koskaan treenaamaan koirien kanssa jos itselläni on vastaanvanlainen olotila.
Miten tästä eteen päin? Aivan ensimmäiseksi kummitädin loistavan ajatuksen mukaisesti lähden tänään Mörkön kanssa kahdestaan lenkille, vietetään laatuaikaa kahdestaan. Kun oma olo migreenin jäljiltä on tasoittunut (edelleenkään en ole oma itseni) niin menen luultavasti hallille. En kuitenkaan vielä tiedä mitä tuolloin teen ja milloinka tämä tapahtuu. Itsenäisyyspäivän agility-kisat jäävät luonnollisesti pois suunniltemista, tosin samana päivänä pidetään epäviralliset kisat mihin ajattelin meneväni. Jos seuraava treenikerta menee muuten ok, eli Mörkö on innostunut tekemään kanssani töitä ja että luottamuson olemassa. Epävirallisissa kisoissa saisi erinomaisesti treenattua kuitenkin kisatunnelmaa ja vieraassa paikassa tekemistä.
Koiraharrastaminen on hurjaa. Iloja, onnistumisia, treenejä, välillä turhautumia. Totaallisia epäonnistumisia. Sekavia ajatuksia ja tunteita. Nyt, tällä hetkellä en pysty sanomaan miten tästä eteen päin, mutta eteen päin on pakko mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti