Kävin sunnuntaina kisaamassa Mörkön kanssa. Ilman minkäänlaisia
odotuksia, tavoitteita tai suorituspaineita. Takana oli reilu kuukauden tauko,
kun joko oli liian kylmä treenata, liian liukasta lenkkeillä (ilman että koira
jumiutuu tyystin) ja kun viimein säät olisivat olleet tarpeeksi hyvät niin
sitten itse olin flunssassa ja vatsataudissa. Treenaaminen oli ihan minimissä,
eikä lenkeilläkään päästy kehuskelemaan. Kotona sentään jumppasin koiria pari
kertaa viikossa ja treenailtiin muita kehonhallintajuttuja. Monet
kisailmoittautumiset menivät hukkaan, mutta onneksi se ei tässä vaiheessa
haitannut kun hamutut SM-nollat olivat kasassa.
Joten, lähdin kisoihin lähinnä kuulostelemaan omaa olo että
riittääkö kunto ja olin hyvin tarkalla silmällä että miten Mörkö käytti
kroppaansa. Mutta miten ihanaa olikaan astua lähtöviivalle ilman mitään odotuksia!
Sain hyvän muistutuksen miksi agility on yksi rakkaimmista harrastuksistani. Se
hetki, kun jätin Mörkön istumaan ja kuiskasin koiralle että hoida sinä vastuusi
kuten on opetettu niin minä koitan ohjata mahdollisimman reilusti. Mörkön
kanssa on ihana päästä nauttimaan suoritusvarmasta koirasta, ja aina voi
luottaa että Mörkö tekee täysillä. Mörkö on teknisesti taitavaksi hioutunut
koira, joka kompensoi etenemisen hitautta itsenäisillä suorituksilla, tiukoilla
käännöksillä ja varmuudella eikä sinkoille minne sattuu. Itse taas nautin
sujuvasta ohjaamisesta, agilityradalla niin usein vastaantulevista yllätyksistä
ja varsinkin yllättävien tilanteiden sujuvista ratkaisuista sekä ihan puhtaasti
siitä että saan suorittaa koiran kanssa. Yhdessä. Tiiminä. Minä ja Mörkö.
Tiedän oman kilpailuviettini olevan sen verran korkea, etten
pystyisi treenaamaan agilitya vain omaksi huvikseni. Kyllähän sitä kävisi ehkä
satunnaisesti käsiään kentällä pyörittelemässä, mutta lopulta jäisivät kentällä
käynnitkin. Minusta kilpaileminen on kivaa, ja on ihanaa astella lähtöön
tietäen että koirakin on tekemässä parastaan. Eikä parhaus nyt tarkoita
virheettömyyttä, vaan lähinnä reilua toimintaa kumminkin puolin sekä parhaansa
yrittämistä, sekä koirana että ohjaajana. Tikrunkin kanssa odotan kovasti sitä
että saadaan hiottua teknisesti pakettia vielä hieman paremmaksi, jotta pääsen
säännöllisemmin kisaamaan sen kanssa. Yhdessä.
Minulla toimii motivaattorina lajiin kilpaileminen. Mutta kilpaileminen
taas toimii motivaattorina treenaamiseen ja ennen kaikkea treenaamisen
suunnitteluun. Kilpaileminen toimii sysäyksenä teknisten taitojen jatkuvaan
kehittämiseen, oman ketteryyden vähintään säilyttämiseen jos ei lisääminen
onnistukaan sekä koiran kehonhallinnan ylläpitoon tai parantamiseen. Kilpaileminen
pakottaa jaksottamaan eri asioiden treenaamista ja miettimään levon määrää
suhteessa muuhun tekemiseen. Kilpailemisen miinuspuolena on kisapaikoilla vietetyt
(odotus)tunnit sekä välillä itselle liian pitkät kisamatkat, mutta nämä ovat
onneksi asioita joihin pystyy jollakin tasolla itse vaikuttamaan. Kaiken ydin
on kuitenkin terve, hyväkuntoinen, rento ja iloinen koira, jonka kanssa on ilo
toimia niin arjessa, treeneissä kuin kisoissakin. Hirveän monta aluetta, missä
voisi kehittyä loputtomasti mutta myös saavuttaa asioita loputtomasti. Sen
takia agility on vain niin kivaa.
Kisoissa meni lopulta ihan mukavasti. Jari Helinin radat sisälsivät mukavasti haastetta ja reipasta irroittelua. Ensimmäiseltä radalta tuli vitonen kun Mörkö tiputti kisatilanteensa elämänsä ensimmäisen riman. Ehkä olin takaa kierron
jälkeen koiran edessä, ehkä Mörköllä tapahtui harvinainen arviointivirhe. Ei
sillä väliä, sillä taklasimme radalla parikin ennakolta aavistelemaani
haastavaa kohtaa ja Mörkö liikkui oikein ripeästi ja rennosti. Toiselta radalta
tuli pienoinen yliaikanolla, ihan ohjaajasta johtuen. Kun puhti loppuu
lihaksista niin se loppuu, mutta tähän on onneksi olemassa ihan yksinkertainen
ratkaisu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti