Tämä viikko on ollut raskas. On ollut raskasta seurata toisen tuskaa, murhetta ja surua vierestä kun toisen nelijalkainen on vakavasti sairas. Parhaani olen yrittänyt tukea, ja ennen kaikkea kuunnella. Eilen tämä tahtojen taistelu valitettavasti päättyi, ja nuori elämäniloa täynnä oleva ruttukuono siirtyi tähdeksi taivaalle. Loista kirkkaana!
Näillä eväillä en ollut yhtään yllättynyt, että rataan tutustumisesta ei meinannut tulla mitään. En löytänyt numeroita, ja kun löysin olin kuitenkin eksyksissä. Linjat olivat aivan ristissä ja päässä valtasi myllerrys. Räpiköin rataan tutustumisen jotenkin, ja istuin pitkään hiljaa toisten suorituksia katsellen. Viimein keräsin itseni ja lähdin lämmittelemään itseäni ja Mörköä. Alkuverryttelyssä sain ajatukset mukavasti tekemiseen, ja harjoittelin monta kertaa radan mielikuvissa.
Ihmisissä on ihmeellisiä voimavaroja. Jostain löysin vankkaa keskittymistä, päättäväistä yrittämistä sekä fokuksen tekemiseen. Tämä tuotti sellaisia onnistumisia, etten uskaltaisi enää yrittää toista kertaa. Toki tekemisessä oli hierottavia kohtia, en esimerkiksi ollut havainnut että jarruttelen liikaa takaakiertoihin mentäessä ja aivan turhaan annan muille aikaylivoimaa. Toisessa kohtaa olin vankasti sitä mieltä että kyllä kerkeän persjättöön, mutta niin vain Mörkö yllätti ja paineli pienen leijonan energialla rinnalla ellei jopa hieman edellä ja pakko oli todeta etten kyllä persjättöön ennätä - mikä on vain positiivinen ongelma! Ihanaa kun Mörkö liikkuu. Vaihdoin ohjauksen tyytyväisenä oikein hyvin toimivaan takaaleikkauseen.
Mörköllä oli muutenkin hyvä päivä. Otus haukkui innoissaan kaikki tekemättömät välit, jopa niin paljon että jouduin hieman toppuuttelemaan kaveria :) Joka ikinen kerta Mörkö painoi menemään ihan täysillä, ja teki myös hyvin juoksupuomin. Pujottelussa lällätimme toisillemme, kun ei mukamas vaikeassa asiassa ollut mitään vaikeaa. Pujotteluun menot sekä pakkovalssista että 180 umpikulmasta sujui ikään kuin oltaisiin aina tehty noin. Mörkö irtosi putkiin kaukaa, jopa niin kaukaa että pystyin (uskomatonta kyllä!) jopa leijeröimään. Huikeeta.
Kehityskelpoisia ollaan, sekä minä että Mörkö. Hyvän mielen treenit, missä kaikki onnistui vaikka tehtiin aika hankaliakin asioita. Aikamoinen mielenhallinta myös minulla, että noinkin sekavasta lähtökohdasta sain fokuksen täysin tekemiseen.
Rutistakaa karvakuonojanne! Koskaan ei voi tietää onko aikaa paljon vai vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti