Tämä vuosi on alkanut kuin käsijarru päällä. Tammi-helmikuussa ilmoitin Tikrun useampaankin kisaan, mutta vuoden ainoat kovat pakkaset ajoittuivat juuri kisapäiville. Päätin olla kisaamatta, koska en usko että kovassa pakkasessa saa tehtyä kunnon lämmittelyä ja sitä kautta vammautumisen riski on liian suuri.
Sen sijaan olen käynyt koko alkuvuoden Niinulla joka toinen viikko, samaan tapaan kuin syksylläkin. Olen jostain syystä Tikrun kanssa kokenut kokoajan "huonoutta", ettei olla tarpeeksi hyviä ja että taso on liian kaukana saavuttamattomissa. Vuoden vaihteessa aloin aktiivisesti muuttamaan ajatustapaani siihen, että miten taitava Tikru onkaan ja miten paljon olen itse oppinut ohjaajana. Alkuvuodesta alkoivat palaset sitten kloksahtamaan paikalleen ja treeneissä tuli tosi hienoja onnistumisia, paljon itsensä haastamista sekä uusia oivalluksia. Hieman tuskastutti ajatus siitä että miksei vastaava fiilis ole vielä siirtynyt kisoihin, ja harmitti paljon kun kisoja jäi väliin.
Kunnes nyt viimein päästiin kisoihin Mika Kangaksen radoille. Radat olivat mukavan jouhevat, meille profiililtaan sopivat. Ensimmäisellä radalla löysin meille vaikeimman paikan ja mielestäni ohjasinkin hyvin, mutta silti lopputuloksena ensin kielto ja sitten hylky kun jatkoin hyvällä meiningillä maaliin. Fiilis yhdessä tekemisestä radalla oli kuitenkin vahva, ja ensimmäistä kertaa pystyi aidosti luottamaan että Tikru hoitaa kyllä tonttinsa. Tuo luottamus oli aikoinaan Mörkön kanssa myös todella vahva, ja uskon että luottamuksen kautta tulee myös tekemiseen rentous. Tosin ensimmäisellä radalla omat odotukset ja paineet menivät "mailan puristamiseksi" joten rentoutta ei kyllä ollut paljoakaan....
... onneksi paineet jäi ensimmäiselle radalle ja toiselle radalla suuntasin luottavaisesti. Sain siirrettyä radalle myös treeneistä uuden taidon, eli pujottelun jälkeen persjätön tekemisen. Muille varmasti perusohjaus, mutta itselleni pujottelun poistumiseen liittyvät ohjaukset ovat olleet jo vuosia henkisesti haastavia. Ihan hölmöä, sillä Tikru kyllä osaa pujotella ja pysyy pujottelussa melkeinpä tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta vaikeaa se on silti minulle. Rataan tutustumisessa hetken mieitn varmempaa ja helpompaa ohjausta pujotteluun, mutta päätin kuitenkin pysyä persjätössä ihan koska se nyt vain olisi hyvä taito osata. Eikä siinä lopulta ollut edes mitään vaikeaa! Koko rata meni muutenkin ihan tuosta noin vain, jotenkin taianomaisesti. Maalissa oli huikea fiilis! Koko rata oli mennyt niin hyvin, oltiin tehty Tikrun kanssa yhteistyötä ja hoidettu omat tonttimme. Siinä fiiliksessä ei ollut edes merkistystä pääsimmekö ihanneaikaan vaiko emme. Me olimme onnistuneet saavuttamaan saman meiningin kuin treeneissä! Lopulta kisakirjaa hakiessa vielä selvisi että kyllä se oli nolla, 4,16m/s etenemällä.
Haave SMista elää vielä. Heikosti mutta elää. Katse on jo tulevissa kisoissa. Nyt 2/8 nollaa kasassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti