Jännä viikonloppu: kisaa + mittausta

Lauantaina oli mollivoittoinen kisapäivä. Mörköltä puuttuu mittaustodistus, ja olin aikatauluttanut virallisen mittauksen sunnuntaille. Rajatapauskoirana tiesin, että meidän agilityura on mahdollisesti katkolla mittauksen lopputuloksena. Mörkö on kuitenkin agilityuransa loppupuolella kun ikää on jo 9v. En aio laittaa enää tämän ikäistä koiraa medien hypyille, varsinkaan kun tiedän ettei Mörkö ole kaikkein itsevarmimmillaan 35cm tai korkeammilla hypyillä. Harmitti jo alkuunsa, että ulkopuolinen taho on päättämässä miten jatkon kanssa käy.

Siksi koitin nyt nauttia kisoihin valmistautumisesta, kisapaikan kisarutiineista, lämmittelystä, suorituksesta ja loppuverryttelystä täysin sydämmin. Ensimmäinen startti vielä onnistuikin täydellisesti, tekeminen oli rentoa ja mukavaa ja Mörkö hoiti osuutensa tunnollisen tarkasti. Lopputuloksena mainio nolla. Ajatus agilityuran loppumisesta harmitti vieläkin enemmän kun sääli jättää taitavaa koiraa sivuun, koiraa jonka kanssa kisaaminen on nautinto. Toinen startti olikin kokonaisuudessaan raskas, ja loppuradalla paketti levisikin minulla käsiin niin että lopulta juoksin maaliin korjaamatta pujottelua ja halasin kyyneleet poskilla Mörköä. Hieno pieni mies joka tapauksessa, kävi mittauksen kanssa miten tahansa.

Sunnuntaina olo oli jotenkin kevyt. Ajoin mittaustilaisuuteen ja jollakin käsittämättömällä tavalla en jännittänyt laisinkaan. Oli sellainen fiilis, että käy miten tahansa niin lopputulos on ”hyvä”. Mörkölle olen kevyesti kaavaillut muiden lajien aktiviteetteja, ja onneksi Tikru on tulossa aktiivisemmin kisakentille ensi syksynä. Tikrun kanssa on olen herätellyt hyvin suuruudenhullua tavoitetta, että ensi vuoden agilityn SMssä olisi kuitenkin löwchen edustamassa vaikkei Mörkö noihin kisoihin enää osallistukaan. Olen sen verran putkiaivo, että kykenen tavoitteellisesti treenaamaan vain yhtä koiraa yhdessä lajissa. Tähän mennessä painoarvo on ollut täysin Mörkön tekemisessä, mutta alkuvuodesta alkaen Tikru on selkeästi saanut enemmän treeniaikaa eli ”ykköskoiran” vaihto on oman pääni sisällä jo menossa.

Se Mörkön mittaus… vaati kaikkinesa neljä mittausta tulosten varioidessa 2mm. Tarkkaa työtä kyllä tuomarit tekevät! Ensimmäinen mittasi miniksi, toinen miniksi, kolmas mediksi ja neljäs miniksi. Mörkö jatkaa siis kisaamistaan, alkuperäisessä luokassa! Kotiin ajaessa olikin yllättäen suunnattoman ilon sijasta tyytyväisyyttä ja tyhjyyttä. Juurikin liittyen syksyn ja talven tavoitteisiin ja treenikuvioihin. Tähän mennessä Mörkön uran kannalta oleellisin suunnitelmallisuus loppuu elokuun SM-kisoihin. Nyt pitää miettiä miten tasapainoilen kahden koiran treenien, kisojen ja oman perhe-elämän kesken. Onneksi ei ole kiire tämän pohdinnan kanssa! Mörkö treenaa jatkossakin vähemmän kuin Tikru, mutta miten mahduttaa molempien koirien kisaaminen selvinnee tulevaisuudessa.

Ylläoleva mietelause kuvaa hyvin Mörkön ja minun uraa, ja niitä oleellisia avaimia mitä on tarvittu menestymiseen. Sinnikkyys, suunnitelmallisuus (sisältäen jatkuvan oppimisen) ja päämäärätietoisuus ovat ehdottomasti olleet omalla kohdallani oleellisia piirteitä. Pienistä paloista kokonaisuuksia rakentaen, Mörkön terveyttä vaalien. Viime viikkojen muistutuksena myös se, että Mörkön henkinen hyvinvointi pitää ottaa jatkossa huomioon kun treenien määrä on vähentynyt. Pari viikkoa pelkillä lenkeillä ja sohvakoiran virkaa hoitaen aiheuttaa näemmä stressiä pienelle koiralle ja stressi näkyy lihasjumeina ja turhana hötkyilynä. Kisat ja mittaus pisti pienen pään tarpeeksi koville ja kotona on taas rento koira. Pitää jatkossa muistaa miettiä Mörkölle myös muuta virikkeitä kun agility jää taustalle ja taka-alalle. Toisaalta odotan tätä innolla, että pääsen keskittymään agilityssä täysillä Tikruun.

Tikrun ulkopuoliset treenit

Niin paljon mielenkiintoisia vaihtoehtoja, niin vähän aikaa. Niinpä Tikru on ollut tässä taloudessa se "sijaiskärsijä". Käyn kyllä Tikrun kanssa enemmän treenaamassa itsekseni hallilla kuin Mörkön, mutta Mörkö on päässyt ehdottomasti enemmän ostotreeneihin. Tänään viimein sopi aika ja kouluttaja, suunnattiin Tikrun kanssa kokeilemaan uutta Niinulaa ja Marjon oppeihin. 

Oli kyllä huippu juttu, ja pitää ehdottomasti koittaa saada Tikrulle kokemuksia uusista paikoista. Ei se nytkään kummastellut uutta ympäristöä, mutta Tikrun treenikokemukset voi valitettavasti laskea edelleenkin yhden käden sormilla joten uudet kokemukset pahaakaan tee. Tarvitsen myö muutaman asian treenaamiseen (kuten persjättö pujottelun tai puomin jälkeen) apupalkkaajaa kun muuten en vain näe mitä tapahtuu tai ainakaan en osaa liikkua luonnollisesti jos pitää koko ajan kurkkia taakseen että mitä koira tekee. Ylipäätänsä tekee hyvää saada ulkopuolista näkemystä oikeastaan kaikkeen tekemiseen.

Aloitin 11 esteen radan pätkällä, missä oli minulle hankala takaakierto-persjättö (piti hinkata useammankin kerran) ja uutuutena in-in ohjauskuvio (meni huipusti joka kerta). In-iniä en ole kahta kertaa enempää Tikrulle vielä esitellyt, mutta pohjatyöt on selkeästi hyvällä mallilla ja voin vaikeuttaa treeniä kohtuullisesti seuraavalle kerralle. Lisää ohjaajan liikehäiriötä, myös juosten. Tikru näytti ilmeeltään siltä että tiesi tasan mitä siltä odotettiin.

Seuraavaksi vahvistettiin renkaalle irtoamista. Rengas sinänsä ei ole ongelma, mutta olen havainnut että jos olen yhtään Tikrun edellä niin Tikru helposti kieltää renkaalla. Helppohan tämä olisi välttää sillä että antaisi Tikrun edetä edessä renkaalle, varsinkin kun irtoaa hyvin. Jatkoa ajatellen haluan kuitenkin pystyä ohjaamaan Tikrua renkaalle edestäkin, miksi turhaan jättää opettamatta kun ei ole iso homma. Marjo hoiti palkkaamisen jotta minä pystyin liikkumaan luonnollisesti. Neljä toistoa riitti tällä kertaa, Tikru kaipasi vettä ja taukoa.

Jutusteltiin useampi minuutti ja päätettiin vielä pikaisesti tehdä puomia, jotta Tikru saa kokemuksen uudesta paikasta ja puomista. Pari ensimmäistä laskevan osuuden juoksutusta osuivat kyllä kontaktialueelle, mutta eivät olleet minun juoksukontaktikriteerin mukaisia. Sitten Tikru ryhdistäytyi ja teki tosi hienon suorituksen ja perään otettiin vielä yksi kokonainen puomi aivan täydellisellä kontaktilla. Oma liikehäiriöni oli nyt minimissä, mutta että tulin iloiseksi suorituksista. Tästä on hyvä jatkaa!

Miksi agility on minusta niin parasta?

Kävin sunnuntaina kisaamassa Mörkön kanssa. Ilman minkäänlaisia odotuksia, tavoitteita tai suorituspaineita. Takana oli reilu kuukauden tauko, kun joko oli liian kylmä treenata, liian liukasta lenkkeillä (ilman että koira jumiutuu tyystin) ja kun viimein säät olisivat olleet tarpeeksi hyvät niin sitten itse olin flunssassa ja vatsataudissa. Treenaaminen oli ihan minimissä, eikä lenkeilläkään päästy kehuskelemaan. Kotona sentään jumppasin koiria pari kertaa viikossa ja treenailtiin muita kehonhallintajuttuja. Monet kisailmoittautumiset menivät hukkaan, mutta onneksi se ei tässä vaiheessa haitannut kun hamutut SM-nollat olivat kasassa.

Joten, lähdin kisoihin lähinnä kuulostelemaan omaa olo että riittääkö kunto ja olin hyvin tarkalla silmällä että miten Mörkö käytti kroppaansa. Mutta miten ihanaa olikaan astua lähtöviivalle ilman mitään odotuksia! Sain hyvän muistutuksen miksi agility on yksi rakkaimmista harrastuksistani. Se hetki, kun jätin Mörkön istumaan ja kuiskasin koiralle että hoida sinä vastuusi kuten on opetettu niin minä koitan ohjata mahdollisimman reilusti. Mörkön kanssa on ihana päästä nauttimaan suoritusvarmasta koirasta, ja aina voi luottaa että Mörkö tekee täysillä. Mörkö on teknisesti taitavaksi hioutunut koira, joka kompensoi etenemisen hitautta itsenäisillä suorituksilla, tiukoilla käännöksillä ja varmuudella eikä sinkoille minne sattuu. Itse taas nautin sujuvasta ohjaamisesta, agilityradalla niin usein vastaantulevista yllätyksistä ja varsinkin yllättävien tilanteiden sujuvista ratkaisuista sekä ihan puhtaasti siitä että saan suorittaa koiran kanssa. Yhdessä. Tiiminä. Minä ja Mörkö.

Tiedän oman kilpailuviettini olevan sen verran korkea, etten pystyisi treenaamaan agilitya vain omaksi huvikseni. Kyllähän sitä kävisi ehkä satunnaisesti käsiään kentällä pyörittelemässä, mutta lopulta jäisivät kentällä käynnitkin. Minusta kilpaileminen on kivaa, ja on ihanaa astella lähtöön tietäen että koirakin on tekemässä parastaan. Eikä parhaus nyt tarkoita virheettömyyttä, vaan lähinnä reilua toimintaa kumminkin puolin sekä parhaansa yrittämistä, sekä koirana että ohjaajana. Tikrunkin kanssa odotan kovasti sitä että saadaan hiottua teknisesti pakettia vielä hieman paremmaksi, jotta pääsen säännöllisemmin kisaamaan sen kanssa. Yhdessä.

Minulla toimii motivaattorina lajiin kilpaileminen. Mutta kilpaileminen taas toimii motivaattorina treenaamiseen ja ennen kaikkea treenaamisen suunnitteluun. Kilpaileminen toimii sysäyksenä teknisten taitojen jatkuvaan kehittämiseen, oman ketteryyden vähintään säilyttämiseen jos ei lisääminen onnistukaan sekä koiran kehonhallinnan ylläpitoon tai parantamiseen. Kilpaileminen pakottaa jaksottamaan eri asioiden treenaamista ja miettimään levon määrää suhteessa muuhun tekemiseen. Kilpailemisen miinuspuolena on kisapaikoilla vietetyt (odotus)tunnit sekä välillä itselle liian pitkät kisamatkat, mutta nämä ovat onneksi asioita joihin pystyy jollakin tasolla itse vaikuttamaan. Kaiken ydin on kuitenkin terve, hyväkuntoinen, rento ja iloinen koira, jonka kanssa on ilo toimia niin arjessa, treeneissä kuin kisoissakin. Hirveän monta aluetta, missä voisi kehittyä loputtomasti mutta myös saavuttaa asioita loputtomasti. Sen takia agility on vain niin kivaa.

Kisoissa meni lopulta ihan mukavasti. Jari Helinin radat sisälsivät mukavasti haastetta ja reipasta irroittelua. Ensimmäiseltä radalta tuli vitonen kun Mörkö tiputti kisatilanteensa elämänsä ensimmäisen riman. Ehkä olin takaa kierron jälkeen koiran edessä, ehkä Mörköllä tapahtui harvinainen arviointivirhe. Ei sillä väliä, sillä taklasimme radalla parikin ennakolta aavistelemaani haastavaa kohtaa ja Mörkö liikkui oikein ripeästi ja rennosti. Toiselta radalta tuli pienoinen yliaikanolla, ihan ohjaajasta johtuen. Kun puhti loppuu lihaksista niin se loppuu, mutta tähän on onneksi olemassa ihan yksinkertainen ratkaisu.