Lauantaina oli kauan odotetut kisat. Olin jo raskausaikana katsonut että näihin kisoihin minun pitäisi oikeasti olla jo palautuneempi jotta oikeasti voisi odottaa tulostakin. Niinpä olen syksyn mittaan kuntouttanut itseäni, kohottanut koirien kuntoa, tehnyt tasapainojumppaa ja lajitreeniä sekä itsenäisesti että kouluttajan kanssa. Kaikki piti olla hyvin. Tuomarin suhteen kävi tuuri kun kahdesta ilmoitetusta se meille mieluisampi tuomaroikin koko kisan.
Kisa-aamuna koko sirkus lähti reissuun, poikkeuksellisesti mies ja molemmat lapset olivat mukana. Vauva nukkui sopivasti kun lähdin tekemään lämmittelyä. Hiukan ihmettelin Mörkön käytöstä, mutta en sen enempää antanut asialle painoarvoa. Joskus Mörkö on hieman "rantanplan" ja kisafiiliksessä jää vaan seuraamaan minua.
Startti tuli ja kutsuin koiraa. Näin heti että homma ei toimi. Mörkö ei ottanut yhtään laukka-askelta ja pudotti toisen riman. Mörkö ei ikinä pudota rimoja, ja nyt rimat olivat melkein maahan kaivetut eli 20cm. Nappasin Mörkön syliin ja mielessäni itkien totesin ettei tänään ole meidän päivä. Peruin päivän loput startit ja lähdettiin kotiin.
Nyt onkin sitten keskustelun paikka itseni kanssa. Mörkö täyttää jouluna 10v ja olen pitänyt sitä aikarajana jolloin agility loppuu. Toisaalta, ei koiran kudokset heti 10v vanhana tiedä olevansa 10v ja ala hajoamaan käsiin. Mörköllä on aika maltillisesti agilitykilometrejä takana, kun sillä on ollut neljä pidempää useamman kuukauden kestävää taukoa agilityssä. Toisaalta taas kisoja on talvikautena vähemmän ja en missään nimessä aio kisata enää kesällä. Nähdäkö edelleen ylläpidon vaiva ja kisata muutama startti koska se on Mökrön kanssa kivaa, vai hoitaako koira nyt kuntoon ja jäädään nauttimaan eläkepäiväistä? Tätä nyt muutaman päivän pohdittuani olen päättänyt jatkaa vielä muutaman kuukauden. Mörkö ansaitsee paremman uran lopetuksen kuin mitä nyt olisi ollut. Se että voidaan tehdä yhdessä rataa, nautttia tekemisestämme ja iloita - sen haluan sinetöivän Mörkön agilityuran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti