Viikko sitten kurvasin mökiltä Jyväskylään kisaamaan, kyseessä kun oli lähikisat. Lämmintä oli ja hallissa käytiin kisan +28 asteen lämmössä. Kisoista itsessään lyhyesti nolla ja hylky, mutta oivallus mistä meillä on Mörkön kanssa kiikastanut jo reilun puolen vuoden ajan. Sanoin jo maaliskuussa että nyt ollaan alamäessä, vaikka tuloksia katsellassa näytti siltä että ollaan aallonharjalla. Oikeassa olin, suorituksen ovat laskeneet koko kevään ja kesän, enkä ole keksinyt miten saisin suunnan käännettyä.
Jyväskylässä tapahtui sitten se oivallus! Viime syksyn meillä oli oman seuran puolesta ohjattua treeniä joka toinen viikko, kevätkaudella ainoastaan kerran kuussa. Kävin kyllä itsenäisesti treenailemassa ja välillä ostin irtotreenejä, mutta pääsääntöisesti tekemisestä puuttui intsensiteetti treeneissä. Kyllähän se pikkuhiljaa alkoi näkymään niin että tuloksien kannalta meillä on monta yliaikanollaa ja tekemisen kannalta kummaltakin puuttuu varmuus. Jyväskylän jälkimmäisellä radalla Mörkö ei vaan pujotellut, jätti kesken puolessa välissä. Aivan sama olinko edessä vaiko jäljessä, ohjasinkon oikealta tai vasemmalta. Todella turhauttavaa, kun Mörkö on varma pujottelija.
Joku voisi sanoa että syynä oli seinään kohti menevä pujottelu, joku toinen keksisi jotain muuta. Tuollaisia pujotteluja ja huomattavasti vaikeampia on Mörkö tehnyt pienen elämänsä, joten todellinen syy on jossain muualla. Uskon sen olevan rutiinin, toiston, tavoittelliisuuden, intensiteetin, varmuuden ja sitä myöten vauhdin puute. Kun kaikki nämä mausteet ovat sopassa niin samaan aikaan agility on muuttunut suorittamiseksi eikä nauttimiseksi. Se ei taas ole ollenkaan hyvä jos tulos on tavoitteena eikä suoritus.
Tämä oivallus mielessäni jätin ilmoittamatta elokuun alun kisoihin. Miksi menisin kisaamaan, jos en kerkeä treenaamaan. Olen hiukan yllättynyt että Mörkön kanssa tarvitaan minimissään kaksi kunnon treeniä kuussa jotta paketti pysyy kasassa, mutta jos näin kerran on niin sitten siihen pitää pyrkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti