Henkilökohtaisista syistä viime vuoden loppu oli todella hiljaista agilityn parissa. Ei innostanut treenit, ei kiinnostanut katsella kisoja ja suunnitelmallisuuskin puuttui täysin. Niinpä suosiolla jätin agilityn muutamaksi kuukaudeksi taka-alalle ja keskityin lenkkeilyyn (ja Mörkön kanssa tokoon). Ihmettelin tuolloin kovasti että miksi agility ei kiinnosta... ja näin vuoden alussa olen ymmärtänyt viimein ettei agilityn palo ole oikeasti minnekään kadonnut, mutta siinä hetkessä palo ei saanut tarpeeksi tilaa hengittää.
Aloitin vuoden alusta useamman vuoden jälkeen treenaaman Niinulla joka toinen viikko. Heti alkuun kerroin että nyt loppuu käsien heiluttelu ja aletaan tekemään töitä, ja Niinu on ihanasti vastannut tähän minun tarpeeseen ja olemme asia kerrallaan vieneet minun ja koiran taitoja seuraavalle tasolle. Juoksupuomi tuskin projektina loppuu koskaan, mutta vaihteeksi tuntuu että syksyllä vaivanneet epävarmuudet on sivuutettu ja asenteen lisäksi voisi alkaa muistuttelemaan hieman käännösten olemassa oloa. Samoin usean kuukauden itseni haastaminen minulle vaikeiden persjättöjen kanssa on alkanut tuottamaan tulosta ja niin vain ne onnistui tänään kaikki treeneissä. Eivätkä edes tuntuneet vaikealtta! Jotenkin hassua miettiä nyt, että aikaisemmin olisin moneen kohtaan tehnty (hitaan) valssin kun nyt pystyn tekemään (nopeamman) persjätön.
Seuran treeneissäkin on tullut valtavia onnistumisia tässä kuussa, viimeksi pujottelun kanssa. Teemana oli pujottelun sisäänmenot ja vaikeista kulmista ja kovasta vauhdista huolimatta pujottelu löytyi aina. Samoin Tikru on nyt malttanut pujotella hienosti loppuun saakka ja minä olen viimeinkin uskaltanut ottaa myös etumatkaa. Jopa sen verran että pujottelun jälkeen olen tehnyt persjätön. Tämä ei ohjauksena tuntunut vielä luontevalta, mutta onhan se hienoa tietää että koiralla riittää taidot kunhan itse vain pystyn luottamaan.
Tänään siis pitkästä aikaa intoa ja motivaatiota agilityn suhteen. Ihanaa päästä tekemään lajin parissa mistä nauttii. Samalla surkuttelen kaikkia niitä hukattuja vuosia Tikrun kanssa, mutta koitan kääntää omaa näkökantaani siihen että kerran menneitä vuosia ei takaisin saa niin yritetään nyt tulevat pari vuotta ottaa agilitystä kaikki ilo irti. Tikru ainakin painaa menemään todella reipasta vauhtia, ja tänään innostui jopa haukkumaan radalle mennessä. Onhan se tärkeää että treenikaverikin tykkää :)
Tänään oli myös ensimmäinen treeni, kun Tikru ei väsähtänyt täysin. Jostain syystä Tikru kestää huonosti hapoille menemistä ja kun jalat hapottaa niin Tikrulta menee maku hommaan tyystin. Tätä on korjattu ajatuksella nyt useamman kuukauden ajan keskittymällä lenkkien laatuun. Joillakin lenkeillä spurttaillaan, toisilla kiipeillään mäkisessä maastossa, kolmas lenkki on ajallisesti pitkä. Tämän lisäksi jumpataan viikottain. Tikru on selkeästi saanut paremman lihaskunnon, paremman yleiskunnon ja nyt alkaa lajikuntokin olemaan siellä missä pitääkin. Ainahan kaikkea voi parantaa, ei tässä täydellisiä olla, mutta suunta on kuitenkin oikea.
