Juoksupuomi, pitkääkin pidempi tie. Ainakin minulla Tikrun kanssa. Tunnen itseni enkä voinut hetkeäkään miettiä opetanko Tikrulle juoksupuomin vai pysäytyksen. Tiedän kyllä osaavani kouluttaa pysäytyksen, mutta tiedän myös etten osaa pitää kriteeristä kiinni kisoissa. Miksi siis edes miettiä pysäreitä kun juoksaritkin ovat olemassa? Suurin haaste - mikä on näkynyt koko matkan Tikrun kanssa - on ollut se, että itseltäni puuttuu selkeä kuva ja ennen kaikkea suunnitelma juoksareiden kouluttamisessa. Toki tiedän pääpiirteittäin miltä haluan suorituksen näyttävän ja miten teknisiä asioita on opetettava. Mutta käytännössä itselläni on ollut hyvin valju kuva siitä miten asian koulutan.
Tikrun juoksareita leimaa on-off tekeminen. Muutamaan kertaan aloitin, sitten jätin projektin epävarmuuttani. Valitsemani asia ei tuntunut oikealta. Tikrun juoksarien aikana on ollut myös kaksi vauvaa kannettavana, ovat tehokkaasti estäneet treenaamisen. Sitten kun oikeat ajatukset löytyivät loppui usko edistymisen puutteeseen. Puuttui oikeiden ihmisten tuki. Nyt viimein, kun ympärillä on niin välineet, osaaminen ja oikeat ihmiset alan uskoa että tämä taival on kohta tarvotta. Se jää vielä nähtväksi minkälaista työtä juoksarien ylläpito tulee jatkossa vaatimaan, mutta sitä en aio miettiä yhtään vielä tässä vaiheessa kun juoksareiden opetus on matkana vielä kesken.
Onko kaikki vaiva, aika ja rahan käyttö kannattanut. TIkrua ajatellen, ei. Minulla on kohta kuusi vuotias koira jonka kanssa ei olla päästy kisaamaan oikeastaan ollenkaan koska minulla on ollut iänikuinen juoksari-projekti menossa. Tulevaisuutta ajatellen, kyllä. Edelleenkään juoksarien kouluttaminen ei ole mielessäni niin selvä ja kirkas kuin toivoisin, mutta nyt osaisin viedä uutta koiraa suoraviivaisemmin eteen päin. Treenivälineistö on vimosen päälle ja kipeästi kaivattua tukiverkkoa on (hieman) ympärillä.
Ihan alkuun kuvittelin naiivisti vain naksuttelevani Tikrulle juoksarin, tässä kohtaa oli kesä 2017. Ruotsalainen Jenny Dahl oli juuri käynyt Suomessa pitämässä juoksareista seminaarin ja kaikki vaikutti niin helpolta. Käytännössä ei juoksarit naksutellen ollutkaan ihan niin helppo homma, luovutinkin asian kanssa lopulta (aivan liian) helpolla. Seuraavaksi jäin mainoksen uhriksi facebookissa, kun mainoksessa mainostettiin juoksarikoulutusta piippaavaa alustaa käyttäen. Mainio ajatus, mutta jälkeen päin todettuna jos olisi niin mainio kuin siltä tuntuisi tuollaista piippaavaa alustaa käyttäisi kaikki. Piippialustan kanssa oli kaksi isoa ongelmaa, joista ensimmäinen liittyi laitteen kokoon ja toinen rakenteeseen. Alusta jäi niin paljon koholle puomista että vaatii aikamoisen tetriksen superlonia ja jeesusteippiä että kovat reunat saatiin piiloon. Tämä taas ei ollut visuaalisesti enää mikään huomaamaton apu. Toinen ongelma oli se, että piippaus tuli jokaiselta askeleelta eikä osumaluetta pystynyt itse mitenkään rajaamaan. Eipä paljon hyödytä piippaus jos se tulee pienen koiran alustan yli ravatessa puolen kymmentä kertaa.... Lopputuloksena Tikru vielä kuitenkin satutti varpaansa alustan reunaan, ja tästä lopputuloksena kontaktialuetta kaikin tavoin välttelevä koira. Hehkeetä!
Mietin välillä taas pysäreitä (ja luovuin ajatuksesta), pelkkää naksuttelua (luovuin ajatuksesta), boxin käyttöä (luovuin ajatuksesta) ja lopulta targettia. Targettiin taivuin lopulta Senni Huotarin luennon jälkeen ja Iida Vakkurin luento vain vahvisti asiaa. Kyllähän joka paikassa sanottiin ja jopa painotettiin että targetin on pysyttävä paikoillaan, mutta kun en oikein keksinyt järkeviä ratkaisuja niin targetit liikkuivat jonkin verran maassa ja teipattiin jesarilla puomiin kiinni. Jostain syystä jatkuva teippaaminen on todella rasittavaa, alkoi sekin lopulta ärsyttämään niin paljon että kiinnitin targetin puomiin lopulta hämähäkeillä. Treenit kuitenkin etenivät ja sujuivat maassa hyvin, mutta aina puomille siirryttäessä Tikru palasi välttelemään targettiin koskemista.
Sitten keksin live-kurssin syksyllä 2019. Sain kehuja ja kiitosta kouluttajalta, miten hyvin Tikru osaa targetin maassa ja ennen kaikkea muistan kouluttajan moneen kertaan sanoneen "tässä näkee koiran joka haluaa suorittaa targetin". Mutta niin vain puomilla targetin välttely jatkui. Toki sillä erolla että jos aikaisemmin Tikru osui ihan kontaktin yläreunaan niin nyt toinen takajalka osui targettiin. Osuma oli kaikkinensa tullut noin 10cm alas. Vuosi vaihtui ja ahdistus alkoi iskeä. Tikrulla oli jo valtava toistohistoria kontaktin reunalta loikkaamisesta. Kannattaako sitä lähteä enää muuttamaan, varsinkaan kun Tikru teki aina samanlaisen suorituksen riippumatta puomin suoritusvauhdista tai vireystilasta? Kirjoitin 2019 tiivistelmään että Tikrun juoksupuomi on valmis. Se ei ollut kuitenkaan suoritukseltaan sen näköinen mitä halusin, mutta halu kisaamaan oli niin suuri että päätin tyytyä sen hetkiseen tilanteeseen. 2020 tiivistelmää kirjoittaessa saatoin hieman naurahtaa tuolle "että puomi on valmis", sillä viime vuoden aikana olen käyttänyt eniten aikaa, rahaa ja resursseja Tikrun juoksupuomin treenaamiseen. Minua alkoi lopulta kuitenkin ärsyttämään suoritus niin paljon, että päätin vielä kerran yrittää. Kiitos koronan, tuli aikaakin treenaamiselle.
2020 keväällä ilmoittauduin Ilomme-juoksarikurssille. Kurssin alku oli kohdallani parasta antia. Opetin Tikrulle paljon kehonhallintaan ja takajalkojen hahmottamiseen liittyviä temppuja. Huomasin myös vanhan treenikaverini olevan samassa ryhmässä ja laitoin hänelle viestiä. En tuolloin osannut arvata miten korvaamattomaksi messenger-viestittely lopulta muuttui. Viestittely oli kanava saada tukea, purkaa ajatuksia, suunnitella tulevaa. Viestien kautta sain tsemppiä ja uskoa tulevaan. Ennen kaikkea viestittelyn lopputuloksena sain treenivälineet viimein kuntoon niin että on maassa oleva targetti mikä ei liiku tai luista, sekä kontaktille kunnolla kiinnitettävä target (ja ilman jesaria vieläpä!). Aloin myös kuvaamaan treeniä säännöllisemmin. Kukaan ei varmastikaan ylläty miten edistymistä alkoi tapahtumaan kun maassa oleva target pysyi tukevasti jalkojen alla. Tasamaalla työskentelyä treenasin lähes päivittäin koko kesän ja homma tuntui rokkaavan - kunnes pääsin taas treenaamaan puomin pariin. JÄLLEEN, Tikru teki kaikkensa ettei osuis targetiin. Miten voi olla mahdollista että koira joka maassa tekee 100% suoritusta tekee 0% suoritusta puomilla?
Kiitos facebookin, jälleen jäin mainonnan uhriksi. Jokin terrieri porukka mainosti Juulia Savolaisen juoksari-päivää. Lyhyen googlettelun jälkeen selvisi että hänpä kouluttaa Espoossa, joten syyskuussa oli ensimmäinen yksäri. Yksärin lopputulos oli tyly, mutta viimein minulla oli vastauksia. Ensinnäkään Tikru ei hakeutunut targetille ilman etupalkkaa. Ei sillä ollut minkäänlaista ajatusta mitä targetilla pitäisi tehdä. Olin onnistunut opettamaan Tikrulle että tehtävä on juosta namimaatille, en niinkään että tehtävänä on osua targetille. Hiukan kyllä harmitti ettei näin yksinkertaisesti testattavaa asiaa ollut kukaan tuonut aikaisemmin esille. Toinen esille noussut asia oli se, että Tikrua jännitti ihan hirveästi puomin nivelkohdat. Tämän kyllä olin tiennytkin, mutta ei ollut mitään käsitystä mitä asialle tehdä. Tähän sain hyvät ohjeet, ja targettia treenasin ilman etupalkkaa taas päivittäin.
Lokakuussa yksärillä todettiin yhdessä että nyt Tikru suorittaa targettia ja on aika siirtyä puomille. Nöyrryin viimein tutkimaan käytössäni olevia puomeja että uskaltaisiko jostakin irrottaa rampin. Uskalsin, ja niin treenasin ensin mini-pöydällä ja sitten maxi-pöydällä. Olin alkujaan kuvitellut että tällaiset treenit ovat ihan turhia ja ihan hyvin voin tehdä vastaavaa juoksuttamalla puomin laskevaa ramppia. Kun käänsin viimein takkini ajatuksen kanssa etenemistä tuli ihan yllättävänkin nopeaan tahtiin. Kunes sairastin melkein koko marras-joulukuun (eikä ollut edes koronaa).
Joulukuussa olin todella pettynyt yksärillä, että ollaan edelleen maxi-pöydällä. Eihän se oikeasti yllätys ollut kun en kerran ollut kahteen kuukauteen päässyt treenaamaankaan. Osumien sijasta pääpaino alkoi siirtymään vauhtiin. Tikru mielellään ravaili laskevan osan, sain kotitehtäväksi pitää laukkaa kriteerinä. Kun vauhti löytyi ja tekeminen oli taas tosi mallikasta, siirryin puomille. Jälleen henkinen takaisku, kun siirtymä ei mennytkään sujuvasti. Tikru alkoi jälleen ravailemaan. Nopean viestittelyn jälkeen päädyin kääntämään takkini toisenkin kerran, ja tutkin uskallanko laskea puomia. Normaalisti puomin laskeminen ei ole homma eikä mikään, mutta hiekkapohjaisessa hallissa ei ole ikinä takuita että kertaalleen lasketun puomin saa enää kasattua (ilman kiroilua) takaisin kisakorkeuteen. Sain kuitenkin joulun lomien ajaksi kaverin ja käytiinkin treenaamassa madalletulla puomilla puolen kymmäntä kertaa.
9.12.2020, pätkä messenger-keskustelusta "On ollut kiva seurata teidän matkaa ja huomata että haasteista huolimatta suunta on oikea ja sulla on hyvä asenne ja tsemppi päällä. Oot tehnyt mielettömästi duunia, ottanut selvää ja miettinyt mit ja miten sä haluut tehdä." Tämä jos mikä motivoi jatkamaan! Kiitos tukihenkilölleni <3
Vuosi vaihtui ja edelleen projekti kesken. Aktiivista aikaa viimeisimmän - ja eniten ajatusta sisältävän - yrityksen kanssa käytetty puoli vuotta. Karkeasti kolmasosa ajasta on mennyt tasamaalla, loput lankkua juoksuttamalla. Madalletulla homma toimii, mutta fiilis ei ole hyvä. Täyskorkealla mikään ei onnistu. Loppiaisen yksärille menin pienesti jännittyneenä että mikä on lopputulema. En ehkä jaksaisi motivoitua enää alkaa pelkkää lankkua juoksuttamaan, toisaalta treenikaveri puuttuu joten en pääse enää madallettua puomia treenaamaan. Aika nopeasti olimme kouluttajan kanssa samaa mieltä että kympin poika Tikru yritti liikaa, mistä seurasi jännittynyttä suorittamista. Koiran ilme ei nauranut, eikä sillä tuntunut olevan kivaa. Korjaavana liikkeenä kouluttaja ehdotti koko targetin poistamista ja että keskitytään taas vauhtiin. Jos vauhdin lisäksi osuma on hyvä superpalkkaan, vauhdista vain palkkaan. Raviaskeleista jää palkatta. Osumista ei muuten välitetty. Pari toistoa ja Tikrun olemus ryhdistäytyi. Puolen kymmentä toistoa kokonaisella mutta madalletulla puomilla lisää ja kaikki suoritukset laukalla ja täydellisillä osumilla. Olen onnellinen että solmu ei päässyt pahemmaksi ja saatiin avattua. Olen kauhuissani miten tästä eteen päin? Toivottavasti pääsen kirjoittamaan päivityksen valoisissa merkeissä.
Koen joka tapauksessa että olemme nyt jo hyvin lähelle lopputulosta. Varmasti tässä joutuu vielä päätä raapimaan, viettämään aikaa treeneissä ja pohtimaan josko sittenkin saisin lasektun puomin nostettua yksin ylös. Mutta olen iloinen etten vuosi sitten luovuttanut, että jatkoin tätä matkaa koska kaikkein opettavin vaihe oli vasta edessä päin. Edelleen uskon että antoisin ja opettavaisin aika on edessä päin. Uskon vielä arvostavani tätä panostusta. Jos en hyödy tästä heti Tikrun kanssa, niin seuraavan koiran kanssa olen jo kompuroinut ilmeisimmissä ja syvimmissä montuissa. Siten voi keskittyä suoraan uusiin haasteisiin.
